50 vuotta talviparalympialaisia – Örnsköldsvik 1976 avasi tien uudelle aikakaudelle

Helmikuussa 2026 tuli kuluneeksi 50 vuotta Ruotsin Örnsköldsvikissä 1976 järjestettyjen historian ensimmäisten talviparalympialaisten avajaisista. Minkälainen tapahtuma oli, ja miten Suomi kisoissa menestyi? 

Ruotsin koillisrannikolla sijaitseva pieni kalastajakaupunki nousi 1970-luvun loppupuoliskolla kansainväliseen valokeilaan tapahtumalla, joka loi perustan nykyisille talviparalympialaisille. 

Ensimmäiset kesäparalympialaiset oli järjestetty Roomassa vuonna 1960, mutta vasta 16 vuotta myöhemmin paralympialiike laajeni talvilajeihin, joista oltiin kehitetty aluksi lähinnä parahiihtoa. Kun Örnsköldsvik valittiin historian ensimmäisten talviparalympialaisten isäntäkaupungiksi, oli se jatkumoa monille Ruotsissa järjestetyille pienemmille kilpailuille. 

Örnsköldsvikin talviparalympialaiset olivat vielä melko pienet, ja kisaamaan pääsivät vain amputoidut ja näkövammaiset urheilijat. Tapahtumaan osallistui 198 urheilijaa (161 miestä ja 37 naista) 16 eri maasta. He kilpailivat 53 mitalijahdissa 2 lajissa: maasto- ja alppihiihdossa. Näytöslajina oli mukana myös jääratakelkkailu. 

Nyt tasan 50 vuotta myöhemmin edessä ovat Milano-Cortinan talviparalympialaiset, ja ero Örnsköldsvikin kisoihin on suuri. Paralympialaisten talvikisat ovat nykyisessä muodossaan lähes tunnistamattomat verrattuna uraauurtavaan ensimmäiseen tapahtumaan. 

Italiaan on kokoontumassa maaliskuun alussa peräti 665 paraurheilijaa 50 eri maan riveissä.  Kilpailut järjestetään 79 mitalitapahtumassa kuudessa lajissa: alppihiihdossa, maastohiihdossa, ampumahiihdossa, lumilautailussa, parajääkiekossa ja pyörätuolicurlingissa. 

Alku monelle menestyksekkäälle paralympiauralle – Suomi kolmantena mitalitilastossa 

Ensimmäisten kisojen kansainväliseksi urheilijakeulakuvaksi noussut urheilija tuli isäntämaa Ruotsista: Birgitta Sund voitti kolme paralympiakultaa maastohiihdossa, ja oli yksi kaikkiaan yhdeksästä kisoissa kolminkertaiseksi paralympiavoittajaksi yltäneestä urheilijasta.  

Huonommaksi ei jääty Suomen joukkueessa, jossa hiihtäjälegenda Pertti Sankilampi aloitti pitkän ja menestyksekkään paralympiauransa voittamalla hiihtomatkoilta kaksi henkilökohtaista kultaa reisiamputoitujen hiihtäjien luokassa ja kolmannen osana miesten 3 x 5 km viestijoukkuetta.  

Kolminkertaisten voittajien listaan pääsi Suomesta myös Teuvo Sahi, joka voitti kaksi henkilökohtaista kultaa ja kolmannen käsiamputoitujen urheilijoiden 3 x 10 km viestijoukkueessa. 

Naishiihtäjistä mitaleille ylsivät käsiamputoitujen hiihtäjien luokassa hopeaa 5 km ja 10 km matkoilla ottanut Aino Turpeinen sekä pronssille hiihtänyt näkövammaisten naisten 3 x 5 km viestijoukkue, johon kuuluivat Ella Kinnunen, Sirkka Sulisalo ja Matleena Talonen. 

Kaikkiaan Suomesta oli kisaamassa 26 Suomen Invalidien Urheiluliiton, Sotainvalidiliiton ja Näkövammaisten Keskusliiton joukkueeseen nimittämää urheilijaa. Suomen joukkue oli kisojen toiseksi isoin Länsi-Saksan 32-henkisen joukkueen jälkeen.  

Suomalaiset myös menestyivät: he voittivat yhteensä 22 mitalia: 8 kultaa, 7 hopeaa ja 7 pronssia. Kokonaissijoitukseltaan Suomi tuli mitalitilastossa kolmanneksi, ja edelle nousivat ainoastaan kymmenen kultamitalia voittaneet Länsi-Saksa ja Hollanti. 

Lukumäärän puolesta eniten mitaleja otti Itävalta, joka vei Örnsköldsvikistä kotiin yhteensä 35 palkintosijaa (5 kultaa, 16 hopeaa ja 14 pronssia).  

Katso kaikki Suomen mitalistit Örnsköldsvikissä 1976

Pienestä rannikkokaupungista talvikisojen näyttämöksi  

Puoli vuosisataa myöhemmin ensimmäiset talviparalympialaiset elävät edelleen vahvasti mukana niiden muistoissa, jotka olivat mukana rakentamassa jotakin täysin uutta. 

– Oli hieno kokemus nähdä, kuinka lahjakkaita urheilijat olivat, erityisesti Pohjoismaista. Oli myös mukavaa nähdä, kuinka urheilijoita avustaneet hiihtäjät hoitivat tehtävänsä, kertoo Kansainvälisen Paralympiakomitea IPC:n haastattelema Ola Olsson.  

Olsson kuului Örnsköldsvikin kisojen järjestelytoimikuntaan, ja hänelle kyseessä oli ensimmäisten talviparalympialaisten ohella ensimmäinen kokemus paraurheilukilpailujen järjestämisestä. Olsson toimi kisoissa maastohiihdon toimikunnan puheenjohtajana. 

– Oli hauskaa, opettavaista ja kunnia olla osa järjestelyorganisaatiota. Minulla oli kokemusta vammattomien kilpailujen järjestämisestä ja ympärilläni oli hyvä organisaatio, Olsson muistelee. 

Myös entinen hiihtovalmentaja Hans Nordin muistaa ajan yhä poikkeuksellisen tarkasti. 

– Kun aloimme mainostaa kisoja, ihmisillä ei ollut juuri mitään käsitystä siitä, millainen tapahtuma olisi tulossa, Nordin kertoo. – Nykyään olemme Örnsköldsvikissä ylpeitä siitä, että pystyimme toteuttamaan sen. 

Nordinin osallistuminen alkoi vuonna 1975, kun Ruotsin vammaisurheiluliitto otti yhteyttä paikalliseen alppihiihtoseuraan. 

– Olin tuolloin seuran puheenjohtaja, ja meiltä kysyttiin mahdollisuutta järjestää para-alppihiihdon kilpailut, hän kertoo. 

Valmistautuminen vei hänet Itävallan Bad Gersteiniin tutustumaan vammaisurheilun kilpailuihin. 

– En ollut koskaan aiemmin nähnyt alppihiihtäjiä, joilla oli vammoja. Kun näimme heidän taitonsa, ymmärsimme, että pystyisimme järjestämään kisat omassa kaupungissamme.

Kokemus, joka avasi uuden maailman 

Vapaaehtoisena toiminut Lars Söderlind kuvailee tapahtumaa elämänsä käännekohdaksi. 

– Olin 23-vuotias ja mukana avajais- ja päättäjäisseremonioissa sekä auttamassa Kanadan joukkuetta. Se tuntui kuin olisi astunut täysin uuteen maailmaan. 

Urheilijoiden suoritukset tekivät suuren vaikutuksen. 

– Oli todella vaikuttavaa nähdä heidän kilpailevan sekä alppi- että maastohiihdossa. 

Kisojen rakentaminen alusta lähtien oli haastavaa, sillä vastaavia tapahtumia ei ollut aiemmin järjestetty. 

– Kaikki oli uutta. Oli paljon opittavaa, mutta olimme valtavan kiitollisia, että juuri meidän kaupunkimme valittiin, Nordin kertoo. 

Söderlind muistaa erityisesti Ruotsin kuninkaan Kaarle XVI Kustaan vierailun päätöspäivänä. 

– Kun hän näki hiihtäjien laskevan kovaa vauhtia rinnettä, hän oli täysin hämmästynyt. Tapasin hänet myöhemmin useita kertoja, ja joka kerta hän palasi puheissaan paralympialaisiin.

Perintö, joka kasvaa yhä 

Viisikymmentä vuotta myöhemmin kisojen merkitys nähdään Örnsköldsvikissä entistä selvemmin. 

– Kisojen aikana ihmiset olivat iloisia ja kannustivat paljon. Oli tärkeää, että yleisö ymmärsi, kuinka taitavia urheilijat olivat, Söderlind sanoo. – Olin todella ylpeä saadessani olla mukana. 

Hän muistaa myös hetken Salt Lake Cityn 2002 kisoissa, kun järjestäjäkaupungit oli listattu esille. 

– Meidän kaupunkimme oli ensimmäisenä. Se tuntui valtavan hienolta. 

Ajan myötä tapahtuman merkitys on vain kasvanut. 

– Jonkun täytyi ottaa ensimmäiset askeleet, Söderlind toteaa. – Ja me olimme ensimmäiset. 

 
Tekstissä on hyödynnetty Kansainvälisen Paralympiakomitea IPC:n kokoamaa artikkelia:
From Örnsköldsvik 1976 to Milano Cortina 2026: Evolution of the Winter Games