Paralympiahistoriaa

Ensimmäiset liikuntavammaisten kansainväliset urheilukilpailut Stoke Mandevillessa 1948

Järjestäytynyt paraurheilutoiminta alkoi toisen maailmansodan jälkeen, kun tuhannet vammautuneet nuoret miehet palasivat sodasta kotiin.

Liikuntaa ja urheilua käytettiin sodassa vammautuneiden kuntoutuksessa Stoke Mandevillen sairaalassa Englannissa. Usein loukkaantuneet kärsivät vammoista, jotka rajoittivat heidän jokapäiväistä elämäänsä.

Kuntoutustoiminnan käynnistäjänä toimi tohtori (myöhemmin Sir) Ludwig Guttman, joka haaveili maailmanlaajuisesta tapahtumasta henkilöille, joilla on jokin liikuntarajoitus.

Ensimmäiset liikuntavammaisille tarkoitetut urheilukilpailut järjestettiin vuonna 1948 Stoke Mandevillessa, ja toiminta laajeni pian kansainväliseksi, vaikka kisatapahtuma järjestettiin alkuaikoina vain selkäydinvammaisille.

Alkuaikoina paralympialaisia ei vielä kutsuttu paralympialaisiksi, mutta jälkikäteen 1960 Rooman kisoja on ryhdytty kutsumaan ensimmäisiksi virallisiksi paralympialaisiksi.

Rooman kisoihin osallistui 400 urheilijaa 23 maasta. Lajeja oli tuolloin kahdeksan, joista kuusi on edelleenkin paralympilaisten lajeina (jousiammunta, uinti, miekkailu, koripallo, pöytätennis ja yleisurheilu).

Suomalaisia kilpailijoita oli kolme, ja heistä Tauno Valkama voitti Suomen ensimmäisen paralympiakullan miesten 4-luokan 50 metrin vapaauinnissa. Suomi sijoittui mitalitilastossa 15:nneksi. Isäntämaa Italia vei voiton 80 mitalilla.

Rooman kisoihin osallistui 400 urheilijaa 23 maasta. Lajeja oli tuolloin kahdeksan, joista kuusi on edelleenkin paralympilaisten lajeina (jousiammunta, uinti, miekkailu, koripallo, pöytätennis ja yleisurheilu).

Vuodesta 1960 lähtien paralympiakisoja on järjestetty joka neljäs vuosi. Tokion kisoissa vuonna 1964 paralympialaiset saivat ensimmäisen kerran kuulla paralympiahymnin ja nähdä paralympialipun liehuvan. 

Aluksi paralympialaisissa kilpailivat vain selkäydinvammaiset urheilijat. Torontossa vuonna 1976 tulivat mukaan näkövammaiset ja amputoidut urheilijat, ja tapahtuman kasvaessa maalipallo, lentopallo (seisten) ja ammunta lisättiin paralympialajeiksi.

Kelaustuolitkin kehittyivät, mutta ne olivat vielä kaukana nykyisestä aerodynaamisuudestaan. Vasta 80-luvun loppupuolella kelaustuolit muistuttaisivat enemmän nykyisiä malleja.

Arnheimissa vuonna 1980 mukaan liittyivät CP-vammaiset urheilijat ja Atlantassa 1996 myös kehitysvammaiset urheilijat. Kehitysvammaiset urheilijat olivat vuoden 2000 Sydneyn kisojen jälkeen poissa, mutta palasivat paralympialaisiin jälleen Lontoon 2012 kisoissa kolmessa lajissa (pöytätennis, yleisurheilu, uinti). 

Ensimmäiset talviparalympialaiset järjestettiin Ruotsissa vuonna 1976. Aluksi talvilajeista kehitettiin lähinnä parahiihtoa, ja pienempien kilpailujen jälkeen Örnsköldsvikissä järjestettiin lopulta talviparalympialaiset.

Myös Örnsköldsvikin talviparalympialaiset olivat vielä melko pienet, ja kisaamaan pääsivät vain amputoidut ja näkövammaiset henkilöt. Tapahtumaan osallistui 198 urheilijaa 16 eri maasta. He kilpailivat 53 mitalijahdissa maasto- ja alppihiihdossa. Näytöslajina oli mukana myös jääratakelkkailu.

Suomalaisia oli kisaamassa 26, ja he voittivat yhteensä 22 mitalia: 8 kultaa, 7 hopeaa ja 7 pronssia. Kokonaissijoitukseltaan Suomi tuli mitalitilastossa kolmanneksi, ja edelle nousivat ainoastaan kymmenen kultamitalia voittaneet Saksa ja Hollanti.

Vuodesta 1988 lähtien olympiakisojen järjestäjä on sitoutunut järjestämään samoilla suorituspaikoilla olympiakisojen jälkeen myös paralympialaiset.

Kansainvälinen Olympiakomitea ja Kansainvälinen Paralympiakomitea toimivat ensimmäistä kertaa yhteistyössä järjestäessään vuoden 1988 kesäparalympialaiset Etelä-Korean Soulissa. 

Jo vuodesta 1968 asti tapahtumia oli yritetty saada samaan paikkaan, mikä nyt lopulta onnistui. Perinnettä on jatkettu tästä kahden organisaation ensimmäisestä yhteistyökerrasta lähtien.

Soulin paralympialaisiin osallistui 3057 urheilijaa 61 eri maasta. Urheilijat kisasivat 18 lajin 733 mitalijahdissa. Uusina lajeina kisoissa olivat mukana judo ja pyörätuolitennis.

Suomalaisten 52 hengen joukkue sai koottua huikeat 50 mitalia, 11 kultaa, 23 hopeaa ja 16 pronssia sijoittuen mitalitilastossa sijalle 22, kun jo neljättä kertaa peräkkäin voittajaksi kruunattiin 273 mitalia kasannut USA.

Sunnuntaina 13. syyskuuta 1992 naisten maalipallomaajoukkue teki suomalaista joukkuepalloiluhistoriaa. Maajoukkueesta tuli Barcelonan paralympialaisissa ensimmäinen suomalainen palloilujoukkue, joka voitti kultaa olympialaisissa tai paralympialaisissa.

Sittemmin samaan ovat pystyneet miesten maalipallojoukkue (1996 ja 2012) ja miesten jääkiekkojoukkue (olympialaisissa 2022).

Suomen maalipallonaiset olivat hivuttautuneet kohti maailman kärkeä 90-luvun taitteessa. Vuoden 1990 MM-kilpailuissa Kanadassa joukkue voitti pronssia ja EM-kotikilpailuissa Lahdessa 1991 tuloksena oli hopeasija.

Maajoukkueessa keskipelaajan jalostuminen maailman parhaaksi pelipaikallaan oli viimeinen silaus nousussa huipulle. Laidoilla pelanneet Tarja Pelkonen ja Maija Piiroinen huolehtivat omasta puolustustontistaan ja heittivät riittävän määrän maaleja. Lappeenrantalaislähtöinen keskipelaaja Kaisa Penttilä hoiti loput. 

Penttilän, Pelkosen ja Piiroisen rinnalla historian ensimmäiseen paralympiakultajoukkueeseen kuuluivat Merja Hanski, Iiris Keitel, valmentaja Eeva Sorkkila ja huoltaja Jarmo Lehtola.