Eija Kangas-Virtanen

Eija Kangas-Virtanen saapui 80-luvun lopulla Kehitysvammaliiton ensimmäiseksi liikuntapuolen työntekijäksi alun perin vuoden määräaikaispestiin. Hänestä tuli lopulta suomalaisen kehitysvammaisten henkilöiden urheilun ja liikunnan kehityksen johtohahmo.

Odotellessaan jatko-opintoihin pääsyä Varalan Urheiluopiston jälkeen Eija Kangas (sittemmin Kangas-Virtanen) päätyi töihin avustajaksi Epilän päivähuoltolaan Tampereelle. Paikka oli kehitysvammaisten henkilöiden työkeskus, jonka yhteydessä oli myös kolmiluokkainen harjaantumiskoulu. Nuorelle tamperelaiselle kyseessä oli täysin uusi maailma.

– Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta kehitysvammaisista henkilöistä ennen sinne menoa. Kun siellä kuultiin, että olin opiskellut liikunta-alaa, minut laitettiin ohjaamaan liikuntatunteja. Siinä saikin käyttää mielikuvitusta, kun yritti keksiä, miten asioita saa opetettua. Se oli minulle tulikaste, toteaa Kangas-Virtanen.

Palo kehitysvammaisten henkilöiden parissa työskentelyyn syttyi, ja Kangas-Virtanen päätyi Jyväskylään opiskelemaan kehitysvamma-alalle. Työnimike oli tuolloin vajaamielishoitaja, jota voi tämän päivän kontekstissa pitää melko epäkorrektina ilmaisuna.

Opintojen jälkeen Kangas-Virtanen sai 1980-luvun alussa liikunnanohjaajan paikan Espoossa sijaitsevasta Rinnekodin keskuslaitoksesta. Kehitysvammaisille henkilöille suunnatussa Rinnekodissa olosuhteet vapaa-ajan harrastuksiin olivat kohdallaan ja Kangas-Virtanen saattoi viedä ohjattaviaan muun muassa uimaan tai ratsastamaan.

Erityishuoltopiirien välisiä kehitysvammaisten henkilöiden yleisurheilu- ja hiihtokisoja oli järjestetty jo 1960–70-lukujen taitteesta saakka ja ne olivat voimissaan 80-luvulla. Kehitysvammalaitosten liikunnanohjaajat vastasivat kisojen järjestämisestä vuorovuosin ja mukana oli osallistujia myös kolmesta erityisammattikoulusta. Eija Kangas-Virtanen muistaa kisoihin lähteneen isoja joukkueita.

– Joinain vuosina mukaan oli kutsuttu osallistujia myös muista Pohjoismaista, joten kisoissa oli kansainvälistäkin tunnelmaa, hän toteaa.

Vuonna 1987 Kehitysvammaliiton liikuntatoimi sai valtionapukelpoisuuden ja pystyi palkkaamaan ensimmäisen liikuntatyöntekijän. Kangas-Virtanen oli aluksi kahden vaiheilla, ottaako tarjotun paikan vastaan, sillä pesti oli alkuun vain vuoden määräaikaisuus eikä Rinnekodista myönnetty virkavapaata.

– Lopulta päätin irtisanoutua Rinnekodista ja otin paikan Kehitysvammaliitosta vastaan. Kovasti tein töitä sen eteen, ettei liikuntatyöntekijän pesti olisi jäänyt vain yhteen vuoteen. Ja sille tielle sitten jäinkin, Kangas-Virtanen sanoo.

Suosittujen yleisurheilu- ja hiihtokisojen lisäksi myös muuta harrastetoimintaa oli paljon ympäri Suomea, kuten Kangas-Virtanen sai työssään nopeasti huomata. Toiminta kaipasi koordinointia ja järjestelmällisyyttä, ja siihen Kangas-Virtanen työssään tarttui.

Kehitysvammaisten henkilöiden liikuntatoiminta oli vielä Kangas-Virtasen uran alkuaikoina pirstoutunut kolmeen eri järjestöön. Kangas-Virtanen itse työskenteli siis Kehitysvammaliiton alaisuudessa. Kehitysvammaisten Tukiliiton kolme paikallisyhdistystä olivat perustaneet Kehitysvammaisten Liikuntaliiton ja lisäksi ruotsinkielisellä FDUV:lla oli omaa liikuntatoimintaa. Vuonna 1994 perustettiin opetusministeriön aloitteesta yhteinen Suomen Kehitysvammaisten Liikunta ja Urheilu, jonka toiminta käynnistyi vuoden 1995 alusta ainoana vakituisena työntekijänään Eija Kangas-Virtanen.

– Silloin tein kaiken itse postimerkkien liimaamisesta lähtien. Työpäivät venyivät välillä pitkiksi, mutta olin niin intoa täynnä, Kangas-Virtanen sanoo.

Kun taloudellinen tilanne antoi myöten, palkattiin SKLU:hun toimistosihteeri ja myöhemmin myös työntekijöitä liikuntapuolelle. Eri lajien parissa toimivat vapaaehtoiset olivat korvaamaton apu toimintaa kehitettäessä.

– Meillä oli myös alusta saakka kehitysvammaisia henkilöitä töissä ja luottamustehtävissä. Näimme tärkeäksi näyttää siinä esimerkkiä, Kangas-Virtanen toteaa.

Jo 1980-luvun lopulla Kehitysvammaliittoon tuli aika-ajoin postia kansainväliseltä Special Olympics -järjestöltä, joten aihealue oli jossain määrin tuttu siinä vaiheessa, kun puolalainen Mariusz Damentko saapui toukokuussa 1990 Kehitysvammaliittoon esittelemään Special Olympicsia. Puola oli ensimmäisenä Itä-Euroopan maana käynnistänyt Special Olympics -toiminnan 80-luvun puolivälissä ja aatetta haluttiin levittää kaikkialle Eurooppaan.

Suomesta oli ollut joukkue vuonna 1988 Islannissa Pohjoismaisissa ystävyyskisoissa sekä kesällä 1989 Ruotsin Härnosandissa järjestetyissä kehitysvammaisten henkilöiden yleisurheilun ja uinnin MM-kilpailuissa. Kangas-Virtanen muistelee, että Härnösandissa puhuttiin jo tulevista kehitysvammaisten henkilöiden olympialaisista, jotka toteutuivatkin vuonna 1992 Espanjan Madridissa. Tuolloin kehitysvammaiset urheilijat eivät päässeet vielä mukaan Barcelonan paralympialaisiin, vaan heille järjestettiin omat kisansa. Suomesta Madridiin matkasi 25 urheilijan joukkue.

Härnösandin ja Madridin kisojen taustaorganisaationa oli kehitysvammaisten henkilöiden urheilun kansainvälinen järjestö INAS-FMH (sittemmin ensin INAS-FID, sitten INAS, nykyään Virtus), jonka hallituksessakin Kangas-Virtanen oli jonkin aikaa. INAS-FMH pyrki kaikkien vammaryhmien yhteisiä kisoja kohti, toisin kuin Special Olympics.

Madridin kisojen jälkeen kehitysvammaiset urheilijat pääsivät mukaan myös varsinaisiin paralympialaisiin, ensin näytöslajien muodossa Lillehammerissa vuonna 1994 ja sen jälkeen virallisesti. Kehitysvammaiset urheilijat suljettiin pois paralympialaisista vuoden 2000 Sydneyn kisojen jälkeen, kun luokittelujärjestelmä oli osoittautunut huteraksi. Kehitysvammaiset henkilöt ovat vuoden 2012 Lontoon paralympialaisista lähtien taas olleet mukana kesäparalympialaisissa hyvin rajallisella lajiohjelmalla (yleisurheilu, uinti, pöytätennis).

Paralympiakehityksen rinnalla 1990-luvulla kasvoi myös Special Olympicsin painoarvo Euroopassa. Damentkon visiitin jälkeen Eija Kangas-Virtanen sai kutsun vuoden 1991 Minnesotan Special Olympics -kesämaailmankisoihin ”viralliseksi tarkkailijaksi”. Hän sai kulkea Norjan joukkueen mukana tutustuessaan kisoihin ja pääsi marssimaan avajaisissa Suomen joukkueen edustajana.

– Avajaisissa oli kuuluisuuksia presidentistä, Arnold Schwarzeneggeristä ja Princestä lähtien. Itse olin ottanut mukaan kansallispuvun, joka minulla oli kuoroharrastukseni kautta. Se oli vaikuttava ja hieno kokemus, mutta tietysti avajaismarssilta vielä tässä vaiheessa puuttui Suomen joukkue sieltä takaani, Kangas-Virtanen muistelee.

– Päällimmäisenä jäi mieleen se arvostus ja hyväksyntä, jota kehitysvammaiset urheilijat kisoissa ja ystävyyskaupunkivierailuilla saivat. Suomessa oli vielä tuossa vaiheessa kehitysvamma-alan ulkopuolella sellaista asennetta, että kehitysvammaisten henkilöiden urheilu ei ole oikeaa urheilua, hän jatkaa.

Minnesotan kisojen jälkeen alkoivat valmistelut ensimmäisen Suomen joukkueen lähettämiseen Special Olympics -kisoihin. Vuoden 1993 Itävallan talvimaailmankisat olivat paitsi Suomen kisadebyytti myös ensimmäiset maailmankisat Euroopassa – ja ylipäätään Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Itävallan kisoista lähtien Suomi on lähettänyt joukkueen kaikkiin maailmankisoihin vuoden 2001 Alaskan talvikisoja lukuun ottamatta.

Special Olympics oli melko pitkään Suomen näkökulmasta vain ulkomailla järjestettävät Euroopan- tai maailmankisat, joihin osallistuttiin. Kotimaan tapahtumia ei brändätty vielä 1990-luvun alkupuolella Special Olympics -tuotemerkin alle, vaan kyse oli kehitysvammaisten henkilöiden liikunnasta yleensä.

Vuonna 1995 järjestettiin ensimmäinen Special Olympics -seminaari vapaaehtoistoimijoille Pajulahdessa ja vuonna 1997 ensimmäinen Special Olympics -kesäliikuntatapahtuma Peurungassa. Talvitapahtumassa ”tuotemerkkinä” oli Supersuksijat, jotka järjestettiin ensimmäistä kertaa Messilässä 1998.

2000-luvulla Special Olympics -aate rantautui yhä voimallisemmin Suomeenkin. Olympiavoittaja Lasse Virén osallistui Special Olympics -kisoja edeltäneeseen soihtujuoksuun Amsterdamissa vuonna 2000. Special Olympicsin soihtujuoksu on perinteisesti tehty yhteistyössä poliisien kanssa, joten kukapa paremmin olisi sopinut tehtävään kuin kenties kaikkien aikojen paras juokseva poliisi. Vuonna 2003 myös muut suomalaispoliisit pääsivät soihtujuoksun makuun, kun ennen Dublinin kesämaailmankisoja yksi osuus juostiin Suomessa.

Eija Kangas-Virtanen oli käynnistämässä lukuisia uusia lajeja kehitysvammaisille henkilöille 1990- ja 2000-lukujen aikana.

– Lumikenkäily oli esimerkiksi sellainen laji, että sitä kävin talvikisoissa ollessamme ihan varta vasten katsomassa, että millaisesta lajista on kyse. Sen jälkeen sitä alettiin käynnistellä Suomessa ensin lajiesittelynä talvitapahtumassa vuonna 2002 ja myöhemmin kilpailtiin ja koottiin valmennusryhmä, hän kertoo.

Kehitysvammaisten henkilöiden telinevoimistelusta Kangas-Virtanen innostui nähtyään sitä Minnesotan kesämaailmankisoissa 1991. Suomeen palattuaan hän varasi kokeilutapahtumaa varten tilan ja ohjaajan valmiiksi, mutta kokeilijoita ei paikalle saatu.

– ”Kenen hullu idea tämä on?” oli vastaus, kun kyselin paikallisesta kehitysvammaisten henkilöiden tukiyhdistyksestä, löytyisikö halukkaita telinevoimistelukokeiluun, Kangas-Virtanen naurahtaa.

Mutta ei idea niin hullu lopulta ollutkaan, muutamaa vuotta myöhemmin Special Olympics -kesämaailmankisoissa oli jo suomalaisia telinevoimistelijoita mukana.

– Huomasin nopeasti, että kyllä kehitysvammaiset henkilöt pystyvät harrastamaan mitä vain lajia, kunhan vain löytyy valmentajia, jotka osaavat opettaa. Ja meillä olikin todella osaavia ja sitoutuneita vapaaehtoisvalmentajia lajissa kuin lajissa, Kangas-Virtanen kiittelee ja mainitsee Suomessa kokeillun takavuosina kehitysvammaisten painiakin.

– Tein myös kerran lehteemme jutun kehitysvammaisesta mäkihyppääjästä. Pojan isä oli mäkihyppääjä ja valmensi poikaansa, Kangas-Virtanen kertoo.

Hän muistelee, että aikoinaan hiihdon valmennusleiri järjestettiin jopa valmentaja Heikki Keskitalon kotona. Special Olympics -toiminnan alkuaikoina hiihtovalmentajana toiminut Keskitalo on nykyään Lapin Urheiluopisto Santasportin toimitusjohtaja.

Kangas-Virtanen innostui kansainvälisissä kisoissa myös Unified-toiminnasta. Unified-urheilussa kehitysvammaisten urheilijoiden kanssa urheilee vammattomia Unified-partnereita samassa joukkueessa tai pareittain lajista riippuen.

– Unified-toiminta käynnistettiin Suomessa ensimmäisenä lentopallossa ja olen iloinen, että se sittemmin laajentui myös moniin muihin lajeihin, Kangas-Virtanen sanoo.

Suomen Kehitysvammaisten Liikunnan ja Urheilun taival kesti 15 vuotta, kunnes se sulautui vuoden 2009 lopussa Suomen Invalidien Urheiluliiton, Elinsiirtoväen Liikuntaliitto ELLI:n ja Näkövammaisten Keskusliiton liikuntatoimen kanssa Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU:ksi. VAU yhdistyi vuoden 2020 alussa Suomen Paralympiakomitean kanssa Suomen Paralympiakomitea -nimiseksi järjestöksi.