Naisten parajääkiekko tavoittelee paikkaa paralympialaisista – suomalaiset vahvasti mukana rakentamassa lajin tulevaisuutta

Suomessa järjestettiin kesäkuussa World Para Ice Hockeyn kansainvälinen kehittyvien naispelaajien parajääkiekkoleiri, jolla nähtiin treenaamassa suomalaisista muun muassa ratakelauksen paralympiamitalisti Amanda Kotaja. Tapahtuma on yksi askel lisää kohti naisten parajääkiekkoturnauksen saamista mukaan seuraaviin talviparalympialaisiin Ranskan Alpeille 2030. 

Parajääkiekko, entiseltä nimeltään kelkkakiekko, on kehitetty alun perin 1960-luvulla ja ollut virallinen laji talviparalympialaisissa vuodesta 1994 lähtien. Naisten puolella kansainvälinen kilpailutoiminta on kuitenkin vielä varsin nuorta, ja ensimmäiset naisten MM-kisat järjestettiin vasta vuonna 2025.  

Tavoitteet ovat kuitenkin suuret: naisten turnaus mukaan Ranskan Alppien paralympialaisiin 2030. Suomessa Vierumäellä järjestetty kansainvälinen naisten kehitysleiri oli tärkeä askel tätä tavoitetta kohti. 

Leiri kertoo lajin kasvusta 

Jäällä liukuu yli 20 pelaajaa, valmentajia on saapunut ympäri maailmaa ja ohjeita kuuluu eri puolilta kaukaloa. Leiri ei kuitenkaan ole pelkkä harjoitustapahtuma: mukana olevista pelaajista kahdeksan pelasi vuonna 2025 järjestetyissä, ensimmäisissä naisten MM-kisoissa ja kaksi oli mukana tämän vuoden Milano-Cortinan paralympialaisissa miesvaltaisissa sekamaajoukkueissa. Kansainvälisessä naisparajääkiekossa katse on kuitenkin jo seuraavissa askelissa. 

Kansainvälisen Paralympiakomitean parajääkiekosta vastaavan, Vierumäelle tiiviisti töitä tekemään saapuneen Michelle Laflammen mukaan lajin kehitystä vauhditetaan monin käytännön keinoin.  

Esimerkiksi Pohjois-Amerikan vahvoista jääkiekkokulttuureista on toimitettu kasseittain parajääkiekkovarusteita Brasilian joukkueelle, jotta uusien maiden olisi helpompi aloittaa ja jatkaa lajin parissa mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Myös Meksikossa kiinnostus lajia kohtaan on kasvanut: toukokuussa järjestetyllä Amerikkojen parajääkiekon kehitysleirillä mukana oli maasta 13 pelaajaa, joista jopa kuusi oli naisia. 

Laflamme kertoo, että kansainvälistä yhteistyötä tehdään tiiviisti myös Kansainvälisen jääkiekkoliiton IIHF:n kanssa esimerkiksi tuomaritoiminnan ja tulosjärjestelmien kehittämiseksi. Käytännössä uusia tuomareita koulutetaan usein pystykiekon puolelta parajääkiekkoon. 

– On helpompaa opettaa kelkkakiekon säännöt pystyjääkiekon tuomarille kuin opettaa täysin uutta toimitsijaa luistelemaan, Laflamme kuvaa kehitystyötä. 

Lajin kasvu vaatii resursseja ja pelaajapohjaa – Myös vammattomana voi pelata kansallisella tasolla 

Parajääkiekon kasvun kannalta haasteet vaihtelevat maittain, mutta esimerkiksi Norjassa kehitystä on vauhdittanut vahva taloudellinen tuki ja seuratoiminnan aktiivisuus. Tämä näkyy myös naisten puolella: Norjan naisten parajääkiekkojoukkue voitti pronssia vuoden 2025 MM-kisoissa. Norja oli lisäksi ainoa Pohjoismaa, jolta oli kisoissa oma maajoukkue mukana. 

Suomen miesten maajoukkueen Paraleijonien joukkueenjohtajan ja Vierumäen naisten leirin järjestäjänä Suomen osalta toimineen, parajääkiekkoaktiivi Tomi Rovion mukaan moni lajin harrastajista ei ole kulkenut perinteistä jääkiekkopolkua. Lähes kaikki harrastajat löytävät lajin vasta aikuisena, usein muiden paraurheilulajien tai liikuntakokeilujen kautta. 

– Vaikkei uskoisi voivansa olla jääkiekkoilija, kannattaa tulla kokeilemaan. Ei tarvitse olla heti hyvä. Täällä ei kiinnitetä huomiota vammaan, vaan siihen, että ollaan yhdessä harrastamassa ja pelaamassa, Rovio sanoo. 

Paraleijonien lisäksi Suomen kansallisella tasolla aktiivina toimiva Rovio kannustaakin kansalliseen toimintaan mukaan mahdollisten tulevien maajoukkuepelaajien lisäksi myös vammattomia harrastajia. Suomen kansallisissa sarjoissa on nimittäin mahdollista pelata ilman lajin kansainvälisten kilpailuiden vaatimaa alaraajavammaa, mikä auttaa samalla kasvattamaan pelaajapohjaa sekä täten kehittämään koko lajia eteenpäin.

Paralympialaiset johdattivat uuden harrastuksen pariin 

Helsingistä Heinolaan leirille saapunut Amanda Tammi tutustui parajääkiekkoon ensimmäisen kerran vasta kolme kuukautta sitten. Ajatus syntyi televisioitujen Milano-Cortinan olympialaisten ja paralympialaisten jälkeen, kun Tammella heräsi halu selvittää, millaisia liikuntamahdollisuuksia hänelle olisi tarjolla. Internet-haut johdattivat lopulta parajääkiekon pariin, vaikka vauhdikas kontaktilaji jännittikin aluksi. 

– Aloin etsiä, mitä harrastusmahdollisuuksia lähellä on ja millaista välineistöä niihin tarvitaan. En pysty käyttämään jalkojani urheilussa, mikä rajaa vaihtoehtoja aika paljon. Löysin, että tässä lähellä olisi parajääkiekkoa, pyörätuolikoripalloa ja muuta. Hirveästi pelotti aluksi, mutta ajattelin, että jääkiekko voisi olla ihan hauskaa. Ja tänne sitä sitten on tultu. 

Tammi myöntää jännittäneensä etukäteen myös omaa osaamistaan, mutta leirillä ollessaan kokenut jännittämisen turhaksi. 

– Pelotti hirveästi, että kaikki muut ovat todella taitavia ja että itse en ole. Mutta täällä on tullut lämmin olo siitä, että uskaltaa yrittää ja kokeilla. Vaikka ei onnistuisikaan, kaikki tsemppaavat ja auttavat esimerkiksi kelkan säätämisessä. Tunnelma on ollut aivan huikea. On ihanaa, että on päässyt tutustumaan muihin ihmisiin ja kuullut heidän tarinoitaan siitä, miten he puolestaan ovat löytäneet tämän lajin. 

Tulevaisuuden tavoitteita hän lähestyy maltillisesti, joskin toiveikkaasti. Perheen sisältä tavoitteita asetetaan kuitenkin hieman kunnianhimoisemmin. 

– On ollut mahtavaa, että olen päässyt harrastamaan tätä lajia, mutta toki olisi hienoa päästä joskus kilpailemaankin. Siskoni on päättänyt, että olen perheen paralympiatoivo, joten ilmeisesti siihen pitäisi jotenkin vastata, hän naurahtaa. 

Toistaiseksi tavoite on kuitenkin varsin yksinkertainen. 

– Katsotaan nyt, jos saisi ensimmäisen maalin tehtyä ja pysyisi kelkassa vähän paremmin pystyssä ensin. 

Kansainvälinen yhteisö kasvaa – Milano-Cortinassa nähtiin ensimmäistä kertaa mukana kaksi naispelaajaa 

Japanilainen Akari Fukunashi on yksi leirin kansainvälisistä ja samalla kaukaisimmista osallistujista. Vahvan eurooppalaispohjan lisäksi osallistujia on saapunut muun muassa Yhdysvalloista, Australiasta sekä Fukunashi valmentajineen Japanista. 

– Olen viihtynyt täällä leirillä ja Suomessa. Täällä on tosi kaunista, Fukunashi nyökkää Vierumäellä ympärilleen. 

Fukunashin asemasta lajin parissa erityisen tekee se, että hänellä on jo paralympiakokemusta parajääkiekon puolelta. Fukunashi nimittäin oli mukana Japanin joukkueessa tämän vuoden paralympialaisissa Milano-Cortinassa. 

– Paralympialaiset olivat pettymys joukkueemme sijoituksen osalta, mutta olin tietenkin iloinen, että sain olla osa joukkuetta. 

Toisin kuin monet muut parajääkiekon pelaajat, Fukunashi on pelannut myös niin sanottua pystykiekkoa. Jääkiekkokelkoilla liikkuen pelattavaan parajääkiekkoon hän tutustui perheen kautta. 

– Aloitin pystykiekon parissa, mutta parajääkiekko on hyvin erilainen laji. Se on paljon vaikeampaa, hän naurahtaa. Aviomieheni on Japanin maajoukkueen maalivahti, ja hän tutustutti minut tähän lajiin. 

Parajääkiekko on paralympialaisissa virallisesti sekalaji, mutta käytännössä naisia nähdään kisoissa edelleen harvoin. Milanossa paralympiajoukkueiden kokoonpanoissa oli vain kaksi naista, Fukunashi sekä nuori slovakialainen Michaela Hozáková. Fukunashi kokeekin oman roolinsa tärkeäksi. 

– Toivon pystyväni olemaan esikuva esimerkiksi paralympialaisia katsoville tytöille, jotka näkevät minut televisiossa ja miettivät, että voisivat itse olla siellä jonain päivänä. 

Haastavuudesta huolimatta Fukunashi suosittelee lajia ja rohkaisee kaikkia kiinnostuneita kokeilemaan. 

– Minullakin on edelleen haasteita parajääkiekossa, mutta se on kuitenkin todella hauska urheilulaji. Siksi kannustan kaikkia yrittämään ja kokeilemaan!

Paralympiamitalisti Kotaja haaveilee maajoukkueesta ja talviparalympialaisista 

Kaksinkertainen ratakelauksen paralympiamitalisti Amanda Kotaja tuntee paralympiaurheilun huipun yleisurheilun puolelta, eikä hän ole parajääkiekossakaan ensikertalainen. Kotaja tutustui lajiin ensimmäisen kerran yli vuosikymmen sitten silloisen valmentajansa kautta. Päälajinsa kelauksen ohella hän on osallistunut parajääkiekkoleireille ja kansainvälisiin turnauksiin aina, kun yleisurheilun kilpailukalenteri on sen sallinut. 

– Olen pelannut tätä vähän on–offina kelausurani ohella. Täällä on tosi kiva olla, ja toivoisin, että pystyisin tekemään tätä vielä vähän enemmänkin! Kelaus on edelleen mun numero ykkönen, mutta omalta osaltani haluan olla edistämässä sitä, että saataisiin naisille mahdollisesti oma joukkue.  Varmasti kaikilla täällä olevilla on unelma siitä, että naiset pääsisivät myös paralympialaisiin pelaamaan. Ja jos tällainen tapahtuu, olisin enemmän kuin mielelläni mukana joukkueessa ja tekemässä historiaa sillä saralla. 

Kotaja näkee lajiensa ratakelauksen ja parajääkiekon välillä myös yhtäläisyyksiä, mutta toisaalta myös eroavaisuuksia. Kokeneena urheilijana hänellä on hyvät lähtökohdat myös parajääkiekkoon, mutta pieni peliväline ja nopeatempoinen peli aiheuttavat Kotajalle myös hankaluuksia. 

– Tietyllä tavalla lajit tukevat toisiaan ja liike on samanlaista. Tässä on kuitenkin paljon esimerkiksi suunnanmuutoksia. Kelauksessa menen käytännössä vain suoraan, joten siinä tulee kyllä kiekon kanssa haasteita, mikä on ihan pikku osa lajia… Olen nopea silloin kun minulla ei ole kiekkoa, se on vahvuuteni. Mutta kun tulee kiekko ja erilaiset pelitilanteet, alkaa näkyä se, etten ole vielä harjoitellut tätä lajia tarpeeksi ja ettei ole tarpeeksi pelikokemusta. 

Kotaja haluaa kannustaa menoon mukaan erityisesti uusia harrastajia rohkeasti kokeilemaan lajia. 

– Todellakin toivon, että naiset, jotka haluaisivat pelata jääkiekkoa, lähtisivät kokeilemaan. Tämä ei ole helppoa aluksi, mutta mikään laji ei ole. Kaikki näyttää helpolta, kun katsoo taitavia pelaajia tai ylipäätään urheilijoita. Muistakaa, että kaikki ovat aloittaneet jostain!

Tavoitteena turnaus Alpeilla 2030 

Tomi Rovion mukaan naisparajääkiekon kehitys on ollut viime vuosina nopeaa. 2025 pelattiin ensimmäiset MM-kisat, joihin osallistui viisi kokonaista maajoukkuetta ja yksi niin sanottu muun maailman joukkue, ”Team World”.  

Vuonna 2026 järjestetään naisten toiset MM-kisat vielä julkaisemattomassa sijainnissa. Tavoitteena on kasvattaa osallistujamaiden määrää edelleen, ja vuoden 2027 MM-kisoihin tavoitellaan jo kahdeksaa maajoukkuetta. Tämä olisi merkittävä virstanpylväs ja vahva signaali Kansainvälisen Paralympiakomitean suuntaan tehtäessä päätöksiä lajeista vuoden 2030 Ranskan paralympialaisiin. 

Rovion mukaan lajin kehittämiseksi laaditun kansainvälisen tiekartan tavoitteet maajoukkueista arvokisoihin ja sieltä kohti paralympialaisia ovat tähän asti toteutuneet hyvin.  

– Näen paralympialaiset enemmän mahdollisina kuin mahdottomina. 

Rovio pitää paikkaa myös Suomen maajoukkueelle realistisena tavoitteena vuoden 2030 paralympialaisissa, vaikka työtä on edelleen paljon tehtävänä. Lajin ympärille tarvitaan lisää pelaajia, toimitsijoita, tapahtumia, näkyvyyttä, sponsoreita ja kansainvälistä kilpailutoimintaa. Virallisessa joukkueessa on oltava seitsemän kenttäpelaajaa ja kaksi maalivahtia. Vierumäen leirille osallistui Suomesta nyt kuusi naispelaajaa. 

– Tämä leiri osoittaa konkreettisesti, että lajin ympärillä tapahtuu paljon sekä Suomessa että kansainvälisesti. Mitä enemmän ihmiset näkevät toimintaa, sitä useampi voi ajatella, että miksen minäkin voisi kokeilla tätä lajia, Rovio pohtii. 

Kansainvälisellä leirillä puhutaan paljon tulevaisuudesta, mutta Vierumäen jäähallissa keskitytään seuraavaan harjoitteeseen, syöttöön ja vaihtoon. Juuri nyt naisparajääkiekossa rakennetaan rakenteita maajoukkueille ja koko lajille; vahva yhteisö ja vertaistuki on jo olemassa.

Teksti ja kuvat: Henriikka Toivola /Suomen Paralympiakomitea